Noin kymmenen vuotta sitten alkoi taistelu jota en odottanut käyväni. Taistelu jonka vuoksi itken joka vuosi silmät päästäni. Vaikeudet toisen asteen suorittamisessa murskaa mun sydämen. Ajattelin kertoa millainen se matka on tähän mennessä ollut.
Kävin peruskoulun erityiskoulussa (vain synnynnäisen liikuntavammani vuoksi, muita vaikeuksia ei ollut) ja jatkoin sieltä lukioon. Muistan edelleen kuinka pohdin, että haenko ensisijaisesti lukioon jossa on aiemminkin ollut pyörätuolia käyttäviä ihmisiä. Valitsin kuitenkin sen lukion, joka oli lähempänä kotia. Voi kun olisi silloinen teini tiennyt mihin joutuu. Mut jätettiin ulkopuolelle, ja se oli kova isku kun oli tottunut siihen että on kavereita. Pahinta kuitenkin oli, että 98% kohtaamistani opettajista ei millään tasolla osanneet kohdata mua. En saanut kokeisiin lisäaikaa, ja mun piti joka kurssin alussa esitellä itseni, ja kertoa että olen pyörätuolissa synnynnäisen vamman vuoksi. Siihenastisen elämäni pahin juttu mihin olen suostunut. Tajusin tuon myöhemmin, mutta ei teiniltä voi olettaa että osaisi ajatella kaikkea tarpeeksi sanoakseen että tää ei oo ok. Uskon, että tämä toiminta lisäsi muiden negatiivista käytöstä, kuten nauramista, mua kohtaan. Minulle haettiin ammattiapua. Se ei kuitenkaan auttanut koska koulun psykologi ei osannut kohdata mua oikein ja kuraattorille siirryttäessä oli jo myöhäistä. Psyykkisen voinnin kannalta siis.
Syyskuussa 2016 erosin lukiosta oltuani enimmäkseen sairauslomalla psykoottisen masennuksen vuoksi. Se oli kova paikka, mutta ainut oikea ratkaisu. Tässä totean, että jos olisin tuolloin tiennyt olevani elämän loppuun (luultavasti) jollain tavalla psykoottinen tai ylipäätään ikuisesti lääkityksellä niin en eläisi. Tuolloin kuitenkin tajusin, että nyt on otettava happea. Ensimmäinen lukiokokemus aiheutti kuitenkin niin pahat traumat, että ne kokemukset vaikuttaa edelleen siihen millainen ihminen oon tänä päivänä. Peruskouluni oli hyvä paikka mutta olin pitkään vihainen ettei riittävästi puhuttu siitä millaista muiden suhtautuminen muhun voi olla. Voi olla, ettei siitä puhuttu ollenkaan. En kuitenkaan varmaksi muista enkä enää parikymppisenä syyttänyt vanhaa kouluani elämästäni. Tulen kuitenkin myöhemmin tässä tekstissä kertomaan mitä tajusin kunnolla vasta tässä iässä.
Oltuani jonkun aikaa sivussa opiskeluista aloitin syksyllä 2018 VALMA:n eli ammattiin valmentavan koulutuksen Lempäälän Tredussa erityisopetuksena. Käydessäni tutustumassa kyseiseen paikkaan tuli niin sanotusti vanhat hyvät ajat mieleen. Tärkein kokemus tuona aikana tuli siitä, että suoritin pari lukiokurssia samassa rakennuksessa toimineen Lempäälän lukion puolella. Kurssit menivät hyvin ja tajusin, että olin edelleen se sama fiksu jäbä. Myöhemmin oon tajunnut, että VALMA:sta valmistumisella oli iso merkitys elämälleni.
Kevään 2019 yhteishaun myötä aloitin sinä syksynä nimenomaan Lempäälän lukiossa. Siitä huolimatta, että nämäkin opinnot keskeytyivät mielenterveyshaasteiden takia sairausloman päätteeksi keväällä 2021 niin koko se opiskeluaika oli elämäni parasta aikaa. Olin ihan tavallinen ihminen koko koulun silmissä, siis myös muiden opiskelijoiden mielestä. KAIKKI erityistarpeet huomioitiin (matikan kokeet esimerkiksi lyhennettiin ettei tekeminen kestänyt niin kauan) eikä ollut vähättelyä, ennakkoluuloja tai kiusaamista kuten ensimmäisessä lukiossa. LELU:ssa oli hyvä olla, ja se aika oli mulle 100% esimerkki siitä, että pystyn mihin vaan kunhan mulla on oikeanlaiset tukitoimet. Tästä konkreettisena esimerkkinä, muistona, ja muistutuksena toimikoon ESIMERKIKSI kiitettävä arvosana ruotsin ykköskurssista. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille lelulaisille tästä ajanjaksosta elämässäni, vaikka tuntuu että toinen lukiokeskeytyminen rikkoi jotain mussa pysyvästi.
2023 syksyllä elämässäni tapahtui ihmeitä kun aloitin toimittaja-linjan Voionmaan kansanopistolla kelan järjestämän NUOTTI-valmennuksen kautta. Kaikki oli kivaa ja hauskaa kunnes vuosi vaihtui. Lopulta en vanhojen traumojen takia pystynyt juurikaan käymään koulussa. Ainakaan niin, että olisin oikeasti tehnyt jotain. En uskaltanut puhua asiasta perheelleni. Nämäkin opinnot oli lähellä keskeytyä ja edelleen tuntuu, että valmistuin keväällä 2024 niin sanotusti säälistä. Lopulta se tunne oli niin vahva, että olen hävittänyt sen ainoan lehtijutun minkä sain aikaiseksi. Myös todistus on ollut lähellä lentää roskiin, ja jos se joku päivä sinne lentää niin elämää se vaan on. Luulen.
Nyt on opiskeluhistoria niin sanotusti läpikäytynä, mutta olisi vielä vähän asiaa. Ihan alun perin mulla ei ollut suunnitelmissa mennä lukioon. Oli tarkoitus mennä amikseen media-alalle. Sitten kun kävi ilmi, että audiovisuaalinen suuntautuminen ei liikuntavamman vuoksi onnistu niin automaattisesti ajattelin että on mentävä lukioon. Olin niin vahvasti siinä uskossa, että elin sen mukaan. Ajattelin ja uskoin (helvetin monta vuotta), ettei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja koska kauppis tai datanomi ei kiinnostanut. Olen varma, että samanlainen mielenterveystaistelu elämästä olisi joka tapauksessa tullut. Silti olen vielä tänäkin päivänä ajatellut, että kunpa olisin heti alusta alkaen uskaltanut sanoa, etten oikeastaan halua lukioon. Varmasti jotain olisi keksitty. Vei kuitenkin 10 vuotta myöntää, että lukio ei ehkä koskaan ole ollut sitä mitä OIKEESTI SYDÄMESTÄNI haluan. Ensimmäiseen ajatukseen, tai paremmin sanottuna unelmaan pitää aina tarttua. Sen kuitenkin saattaa oppia vasta 26-vuotiaana kaiken kokemansa jälkeen.
Tiedän mitä haluan, ja toivon että selvittelyn jälkeen pääsen mahdollisesti aloittamaan matkan ilman henkilökohtaisia oletuksia. Loppuun haluan sanoa, että on hyvä että on suunnitelmia ja unelmia huolimatta niiden kaukaisuudesta. Pääasia on, että etenkään epäilyksen keskellä ei luovuta. Tärkein juttu on uskoa itseensä koska fakta on se, että loppupeleissä ainoastaan sä tiedät sun tarinan kokonaan. Ainut kenen pitää uskoa suhun, että voit tehdä jotain on sä ite. Mä en vielä 26-vuotiaana osaa elää niin. Mutta täällä eletään siksi, että opitaan elämään itseämme varten. Niin se vaan on.
Kommentit